Vuoteen 2023 lähdettäessä Suomen talousnäkymiä ja niiden päätöksenteolle asettamia vaatimuksia on hyvä arvioida kahden teeman kautta.
Finanssikriisin jälkeinen vaatimaton talouskehitys heijastaa ennen kaikkea tuottavuuden heikkoa kasvua. Tähän ei ole näkyvissä automaattisesti muutosta samalla kun työvoimasta on yhä suurempaa niukkuutta. Samaan aikaan kestävää kasvua haastaa toimintaympäristön ja makrotalouden shokit, joihin varautuminen nousee poliittisen päätöksenteon lisäksi myös yritysjohdon agendalle.
Kestävän kasvun vahvistaminen
Finanssikriisistä 2008 lähtien Suomen talouden kehitys ja erityisesti sen tuottavuus on jäänyt jälkeen verrokeista. Kesäkuussa 2020 Suomen elinkeinoministeri Mika Lintilä asetti riippumattoman asiantuntijaryhmän selvittämään Suomen tuottavuutta ja tukemaan yritystoiminnan kykyä pandemian jälkeen. Työryhmässä tunnistettiin useita mediassakin monesti käsiteltyjä tuottavuuden pullonkauloja ja kipukohtia. Loppuraporttiin koottiin toimenpide-ehdotukset Suomen kestävän kasvun turvaamiseksi.
Ehdotukset koskivat viittä kokonaisuutta: tutkimus- ja kehitysinvestointien tason nostaminen neljään prosenttiin BKT:sta, innovaatiojärjestelmän tehostaminen, osaajien ja osaamisen riittävyyden varmistaminen, riskinottoon kykenevän osaavan pääoman lisääminen sekä kannustavan investointiympäristön turvaaminen. Hallitus antoi valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan rahoitusta koskevan lakiesityksen 13. lokakuuta. Lokakuun lopussa julkaistujen tilastotietojen mukaan Suomen t&k -menojen osuus BKT:sta oli 3% vuonna 2021. Kehitys on oikeansuuntaista, mutta tehtävää riittää vielä.
Samalla tavalla kuin minkä tahansa strategian onnistumisen esteenä harvoin on tavoitteen asettaminen, pullonkaulaksi muodostuu konkreettiset, usein hankalatkin asiat, jotka pitäisi pystyä viemään käytäntöön. Pelkkä asioiden sanoittaminen ei riitä.
Ensin pitää pystyä identifioimaan esteenä olevat ongelmat, hahmottelemaan niille ratkaisuvaihtoehdot ja lopulta toteuttamaan lupaavimmat ratkaisuvaihtoehdoista. Ratkaisut vaativat lähes poikkeuksetta pitkäjänteisyyttä, koska monien toimenpiteiden vaikutukset tulevat esille vasta 5-10 vuotta niiden liikkeelle panon jälkeen.
Suomen tuottavuuden haasteet
Talouden kasvu on ensi sijassa tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvu puolestaan riippuu ratkaisevasti investoinneista uuteen ja aiempaa parempaan tuotantoteknologiaan ja tämän myötä mahdollistuviin uudenlaisiin toimintatapoihin.
Suomessa tapahtuvien kiinteiden investointien suhde BKT:hen on ollut viime vuosina varsin suuri EU-vertailussa, 2-3 prosenttiyksikköä enemmän kuin Tanskassa, Saksassa ja EU27:ssä keskimäärin, joskin vajaan prosenttiyksikön vähemmän kuin Ruotsissa. Korkea investointiaste on sellaisenaan omiaan lisäämään tuotantoa Suomessa ja edelleen tulevia kulutusmahdollisuuksia. Investointien rakenne ei kuitenkaan ole ollut kovin hyvä tuotannon ja tuottavuuden lisäämisen kannalta.
Ensinnäkin asuntoinvestoinnit ovat meillä olleet suhteessa talouden kokoon EU-alueen kärjessä. Nämä ovat varmastikin kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan luo uutta ja aiempaa tehokkaampaa tuotantokykyä. Yritysinvestointien tasossa jäämme jälkeen ei vain Ruotsista vaan myös esimerkiksi Saksasta ja Tanskasta.
Vähintään yhtä suuri ongelma on yritysten investointien rakenne. Yritysten investoinnit ovat painottuneet verrokkimaita merkittävästi enemmän rakennuskantaan. Tämä merkitsee, että investoinnit koneisiin ja laitteisiin ja erilaisiin tuottavuuden kannalta hyödyllisiin aineettomiin pääomaeriin, kuten tutkimus- ja kehitysponnistuksiin ja ohjelmistoihin ovat jääneet ainakin Ruotsia ja Tanskaa selvästi pienemmiksi. Kone- ja laiteinvestoinneissa olemme puolestaan jääneet selvästi Saksan jälkeen. Kun juuri tällaiset investoinnit ovat tuottavuuden kannalta keskeisiä, tuottavuuden kasvu ei ole saanut Suomessa investoinneista samanlaista tukea kuin verrokkimaissa on tapahtunut (Pohjola 2022).
Se, miksi Suomessa investoidaan vähemmän ohjelmistoihin ja aineettomaan pääomaan ja osin myös koneisiin ja laitteisiin, ei ole täysin selvää. Yritystoiminnan keskimääräinen kannattavuus ei näyttäisi olevan tärkeä tekijä, siinä Suomen yrityssektori ei ainakaan kokonaisuutena jää verrokeista jälkeen.
Yksi tekijä voi olla historian myötä muokkautunut teollisuuspainotteinen yritysrakenne. Meillä ei ole ollut samassa määrin sellaisia palvelualan yrityksiä, jotka Ruotsissa ovat toteuttaneet paljon aineettomia investointeja. Toinen seikka voi olla heikompi ”osaavan” riskipääoman saatavuus, ts. pienempi määrä sellaista varallisuutta, jonka omistajilla on myös liiketoimintaosaamista. Tällainen osaava pääoma on erityisen tärkeää sellaisissa investoinneissa, joissa ei synny vakuudeksi kelpaavaa pääomakantaa, jolloin velkarahoitus on luonteva investointien rahoitustapa. Juuri palvelualalla voi olettaa olevan tällaisia investointimahdollisuuksia.
Kolmas merkityksellinen seikka liittyy todennäköisesti työvoiman tarjontaan ja työmarkkinoihin. Suomen aleneva työikäisen väestön määrä ja koulutustason jämähtäminen OECD-maiden keskiarvoa heikommaksi merkitsevät, että investointeja harkitsevat yritykset eivät voi luottaa mahdollisuuteen löytää sopivaa työvoimaa, olkoon kyse tutkimus- ja tuotekehityksestä tai itse investointien hyödyntämisestä. Myös palkkaamiseen ja palkanmuodostuksen jäykkyyteen liittyvät riskit voivat heikentää Suomen houkuttelevuutta investointiympäristönä. Tähän viittaavat monet erilaiset kyselytutkimukset Suomen hyvyydestä investointiympäristönä.
Elinkeinoelämän rakenne on annettu, sitä ei voi sormia napsauttamalla muuttaa. Sen vuoksi on turha yrittää suoraan kopioida esimerkiksi Ruotsin investointirakennetta. Suomen täytyy tunnistaa omat vahvuutensa ja pyrkiä rakentamaan niiden varaan. Meillä on vahva teknologiapohja ja hyvää osaamista mm. materiaali-, energia- ja tietotekniikka-alueilla. Pienenä taloutena meidän on mahdotonta satsata kaikkialle. Innovaatiopolitiikalla, jossa julkisella tutkimus- ja kehitysrahoituksella on keskeinen asema, täytyy pyrkiä tukemaan jo olemassa olevia tai kehkeytyviä ekosysteemejä. Näiden indentifioinnissa ja kehittämisessä yrityssektorin toimijoilla on keskeinen merkitys.
T&K-rahoituksen lisääminen, josta nyt siis on laaja poliittinen yhteisymmärrys, ja sen tehokas kohdentaminen ei kuitenkaan riitä. Sen rinnalle tarvitaan etenkin työvoiman tarjontaa ja osaamista konkreettisesti parantavia toimia. Näiden täytyy koskea sekä työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton helpottamista ja houkuttelua että parempia kannustimia maassa jo olevan työikäisen väestön työpanoksen lisäämiseksi. Poliittisen päätöksenteon vaikeusastetta lisää se, että samanaikaisesti julkisen talouden alijäämiä pitää pystyä pienentämään. Tämä tarkoittaa, että menoja pitää kokonaisuutena karsia ja/tai verotusta kiristää, todennäköisesti molempia.
Tällaisessa tilanteessa yritysten ei ole syytä laskea sen varaan, että tutkimus- ja kehitystoimintaa lukuun ottamatta yritystuet lisääntyisivät taikka verotus yleisesti ottaen kevenisi. Pikemminkin tapahtuu päinvastoin. Tällaisessa asetelmassa korostuu yritysten oman toiminnan merkitys. Mikään verorahoitukseen nojaava investointiympäristön kohennusohjelma ei riitä tarvittavaan tuottavuusloikkaan, jos yrityksillä ei ole uuden luomisen ja kasvun nälkää ja halua etsiä yhteistyökumppaneita silloin kun omat voimavarat eivät riitä.
Kyky varautua ja sopeutua makrotalouden shokkeihin
Koronakriisi ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa osoittavat, että talouteen voi kohdistua yllättäviltä suunnilta häiriöitä, jotka voivat vaikuttaa dramaattisella tavalla talouden ja etenkin yksittäisten yritysten toimintaedellytyksiin.
Kriiseistä selviäminen riippuu periaatteessa kahdesta asiasta, yhtäältä siitä, kuinka hyvin pystyy kestämään kriisin välittömästi aiheuttamat taloudelliset menetykset ja toisaalta siitä, kuinka nopeasti ja hyvin pystyy sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Edellistä voisi ehkä kutsua robustisuudeksi ja sen keskeinen elementti on kaikilla toimijoilla – yrityksillä, pankeilla, kotitalouksilla ja julkisella sektorilla – vahva tase. Yrityksillä myös varastot ja hajautettu välipanosten hankinta tukevat kriisien välitöntä kestämistä. Sopeutumiskykyä voisi puolestaan kutsua resilienssiksi ja siinä on kyse toiminnan muuttamisesta sen sijaan, että odotettaisiin vahvojen taseiden luomien puskureiden varassa tilanteen palaamista ”normaaliksi”. Resilienssi on ainoa ratkaisu pitkäaikaisiin tai pysyviin olosuhteiden muutoksiin, mutta hyödyllinen myös tilapäisemmissä ongelmissa.
Suomalainen yhteiskunta on monella tavalla kansainvälisessä vertailussa hyvin varautunut erilaisiin shokkeihin. Huoltovarmuuteen on vuosikymmenten ajan kiinnitetty paljon huomiota. 1990-luvun talouskriisin jälkeen pankkien, yritysten ja myös kotitalouksien taseet ovat muodostuneet vähemmän haavoittuviksi kuin monissa muissa maissa. Julkinen talous on tässä suhteessa poikkeus. Julkinen velka on suhteessa kansantalouden kokoon suurempi kuin tärkeissä verrokeissa, vaikka onkin EU-alueen keskitasoa pienempi.
Suomella on myös ollut todella isoissa kriiseissä varsin paljon sopeutumiskykyä. Tämä näkyi etenkin viime vuosisadan isoissa, katastrofaalisissa kriiseissä. Suomi toipui sisällissodan, Espanjan taudin ja Venäjän markkinoiden sukeutumisen aiheuttamasta sokista hämmästyttävän hyvin. Samoin kävi 2. maailmansodan jälkeen, vaikka yli 10 maa-alasta menetettiin, 90 000 ihmistä kuoli ja satoja tuhansia jouduttiin asuttamaan uudelleen. Sopeutumiskyky näkyi myös esimerkiksi 1990-luvun lamassa, jolloin talouden rakennetta kyettiin muokkaamaan varsin paljon muutamissa vuosissa, vaikka myös politiikkavirheitä tehtiin. Koronakriisin hallintatoimet onnistuivat kansainvälisessä vertailussa hyvin ja tuotannon menetys vuonna 2020 jäi yhdeksi Euroopan pienimmistä. Myös turvallisuuspolitiikassa kyettiin reagoimaan Venäjän äärimmäisen aggressiiviseksi muuttuneeseen politiikkaan, kuten Nato-jäsenyyden hakeminen osoittaa.
Suomen kaltaisen maan sopeutumiskyvyltä kysytään paljon. Pienen maan on välttämätöntä erikoistua isoja maita enemmän. Tämä tekee meistä haavoittuvaisempia erilaisille yksitäistä toimialaa, teknologiaa ja myös markkinaa koskeville shokeille. Niinpä menestyminen edellyttää meiltä kansantaloutena suurempaa sopeutumiskykyä kuin isoissa maissa. Tämä asettaa isoja vaatimuksia ei vain talouspolitiikan päättäjille vaan myös yritysten päätöksentekijöille.
Olennainen piirre isoissa kriiseissä on, että shokin luonne on ennakolta epäselvä, ajoituksesta ja suuruudesta puhumattakaan. Donald Rumsfeldin sanoin hankalimpia shokkeja ovat ”unknown unknowns”. Juuri näihin on kuitenkin varauduttava. Tämä varautuminen ei voi perustua ennustamiseen, koska ei ole olemassa historiaa, jonka pohjalta ennustamista voisi hyvin tehdä. Niinpä tällaisiin asioihin varautuminen voi perustua lähinnä erilaisiin skenaarioihin. Niiden pohjalta on mietittävä, millaista välitöntä shokkien sietokykyä on tavoiteltava ja myös millaiseen sopeutumiskykyyn, resilienssiin, on tähdättävä.
Suomen taloudellinen suoritus viimeisten 15 vuoden aikana on ollut vaatimaton tärkeimpiin verrokkeihin nähden. Olemme kuitenkin selvinneet nykytilannetta paljon pahemmistakin paikoista hyvin. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa, etteikö nytkin pärjättäisi, jos tahtoa on.
Valtiotieteen tohtori Vesa Vihriälä työskentelee työelämäprofessorina Helsingin yliopistossa ja Helsinki Graduate School of Economicsissa. Aiemmin hän toiminut valtiosihteerinä ja alivaltiosihteerinä valtioneuvoston kansliassa, toimitusjohtajana Elinkeinoelän tutkimuslaitoksessa ja Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa, useissa tehtävissä Suomen Pankissa, ekonomistina OECD:ssa ja talouskomissaari Olli Rehnin neuvonantajana EU-komissiossa. Vihriälä on väitellyt Helsingin yliopistosta ja opiskellut myös Massachusetts Institute of Technologyssa.
Oletko kiinnostunut johtamisen ajankohtaisista ilmiöistä ja muutosvoimista?
Seuraamalla Johdon agendaa LinkedInissä tiedät aina ensimmäisenä uusista trendeistä ja ilmiöistä.
Commenti